että sulla on syöpä.....

Monet potilaistani ovat viimeaikoina ns. jääneet kiinni siitä että eivät ole kertoneet puolisoilleen tai lapsilleen koko totuutta taudista.

Se on varmaan vaikeaa mutta vielä vaikeampaa on niillä jotka jäävät tänne lähdön jälkeen täysin maahan pudonneina, rikkinäisinä. Karua on se kun monelle on nyt käynyt niin että taudin dg:sta itse poislähtöön on mennyt aikaa muutamista päivistä vain muutamiin viikkoihin. Onko taivaassa ollut liikaa tyhjiä paikkoja?

Tekee niin pahaa selvittää omaisille vasta toisen pois nukuttua syitä ja seurauksia. Kaikkein vaikeinta on vastata siihen että miksi hän ei kertonut.

Ajatellaan ehkä itsekkäästi että näin voidaan nauttia ne viimeiset hetket. Kyllähän niistä voidaan nauttia mutta parempi olisi kun ihan läheisimmät kuitenkin tietäisivät aina missä mennään.

Se jollain tavalla helpottaa.

Ihan sama. Siis kaikki kunnia näille sairaala sarjojen tekijöille mutta mua korpeaa se että taas jälleen kerran näytetään sellaista vähän fiilattua todellisuutta.

Toisaalta, eihän sitä oikeaa totuutta voi näyttää. Siinä voisi tapahtua sellainen pieni lieveilmiö nimeltään ymmärtämys. Voisi käydä niin ettei tarvitse joka päivä kuunnella vittuiluja korkeasta palkasta (hah, ei se vaan tilillä vieläkään näy) ja joku voisi joskus oikeasti sanoa että mä arvostan sun työtä, oikeasti.

Kun edes minuutin näytettäis sitä vittuilua ja kenkkuilua mitä ne potilaat liian usein harrastavat meitä hoitajia kohtaan. Ei, näytetään kun lekurit juo kahvia ja syö jädeä. Sehän on paljon enemmän sitä normi päivää kuitenkin.

Ei sillä etten mä pitäis työstäni mutta joskus on niitä päiviä jolloin ei jaksa siedättää kaikkea vaan osaa jää tohon kuuppaan pyörimään.

Mä pidän siitä että saan olla tekemässä töitä erilaisten ihmisten kanssa, saan auttaa ja hoivata ja tarjota kuunteluapua. Saan olla toiselle se tärkeä tuki. Voin auttaa kaikessa mihin resurssit löytyy työaikanani. Kunhan vain muistaisivat että ihminen minäkin olen.

Mutta katsellaan, ehkäpä jommasta kummasta sarjasta voi löytyä pätkiä jotka on oikeesti sellaisia kuin ne on, ei fiilattuja eikä muokattuja vaan tosi elämän sairaalaa.

Lapsi tulee koulusta kotiin, äiti on pois mutta isä ja sisko kotona. Lapselle kerrotaan että äiti on mennyt omien vanhempiensa luona käymään.

Lapsi tekee läksyt, leikkii siskon kanssa, syö iltapalansa, katsoo televisiota ja sitten soi puhelin. Äiti soittaa ja isä vastaa, lapsi kuulee osan keskustelusta olohuoneeseen. Isä tulee lopetettuaan puhelun, yrittää jotenkin sanoa asian, yrittää mutta ei osaa.

Viikatemies oli käynyt, vienyt lapselta sen oikean isän, ei biologisen mutta oikean. Tieto murksaa pienen lapsen pään, mahaa vääntää ja kyynel tipat suurenevat tulvaksi. Lapsi huutaa ja juoksee huoneeseensa. On siellä koko illan, yön ja seuraavan päivän, yksin.

Se murskaava tunne, se repii rintaa vieläkin, kahdenkymmenen vuoden jälkeen.

Ikävä, lohduton suru joka ei koskaan häviä, miten se voisikaan. Sitähän ei ikinä käyty läpi. Eihän kukaan koskaan ymmärtänyt mitä lapsi oli menettänyt.

Isoisä, mulla on niin ikävä sua, vieläkin.............

Julkinen terveydenhuolto on muuten ihan perseestä.

Kova toteamus mutta henkilökohtainen mielipide tällä hetkellä. Kävin kontrollissa, ihan normissa. Kyselin ja kalastelin, huomasin ettei lääkäri tiennyt sitäkään vähää mitä minä tiesin. Pelotti, toisten puolesta. Että jos et tiedä, etkä osaa epäillä tai kyseenalaistaa niin hukassa olet.

Itse olen ihan kunnossa, kyse oli vain vaarattomasta asiasta, tällä kertaa.

Ohje ihmisille etenkin naisille, tutkikaa itseänne, oma kroppa pitää tuntea paremmin kuin omat taskunsa. Ja sitten kun on jotain outoa, älkää jääkö miettimään vaan menkää lääkärille, ajoissa.

Ajoissa todetut voidaan hoitaa paljon paremmin, niille asioille voi vielä suurimmaksi osaksi tehdä jotain. Periksi saa antaa vastaa tuonpuoleisessa. Sitä ennen pahoja vastaan taistellaan, taistellaan loppuun asti.

Tuntuu että tämän blogin ylläpitäminen on vaikeaa, eikä vain tunnu vaan on. En halua itseäni tunnistettavan mutta mitä iloa on kirjoittaa tyhjänpäiväisestä? Tekisi mieli kirjoittaa oikein kunnolla näistä arkipäivän kauheuksista mutta joku estää. Mikä, se jää varmaan arvoitukseksi itsellekin.

Tällä hetkellä tuntuu että hoidan enemmän muita ongelmia kuin syöpäsairaita. Osasto on ihan piukassa ja potilasmateriaali ihan jotain muuta kuin tänne sopivaa. Raskasta. Saa taas miettimään tätä kutsumusta, jos tätä työtä voi sanoa kutsumustyöksi. Ei tätä kyllä rahastakaan tehdä.

En mä tiedä oikein itsekään, tosin blogin pitämisen kannalta varmaan ojassa sillä päivitykset laahaa aika pahasti.

Uran (tai miksi sitä nyt voikaan kutsua) kannalta mulla ei ole harmainta hajuakaan. mua ahdistaa tää työ. Tai oikeestaan vaan se sairaus, se mikä joka tapauksessa kuitenkin tekee susta heikon ja tappaa sut, kysymättä edes lupaa. Ehkä mä olen liian nuori tähän, ehkä mä mietin liikaa tai ehkä mä en vaan sovi tänne. Mua itkettää tilanteissa missä mun pitäis olla vahva. Miksi? Koska mua oikeesti ahdistaa se että kuolema tulee liian nuorille liian nopeasti. Tai se että omaiset eivät ole koskaan valmiita. Miten ne voisikaan olla.

Syöpä tuntuu olevan aika loinen kun se ehtii ihan joka paikkaan, välillä se on piilossa ja välillä se tunkee joka nurkan takaa esille. Sitä voi olla missä vaan milloin vaan.

Kyllä moni ihmetteli mun valintaa mutta mä kylmästi tokaisin että sairaus se on siinä missä muutkin. Mä olen nuo sanat syönyt moneen kertaan sitkeänä klimppinä.